Matkalla

Tunsin oloni voimattomaksi. Juna halkoi lumista maisemaa. Äskeinen kaupungin taivaalla näkemäni loistava värikirjo oli sulanut harmaaksi lumiseksi massaksi. Silti maisemassa oli jotain, mistä saatoin aistia lähestyvän kevään. En tiedä johtuiko se viime päivien oudon lämpimästä säästä, vai mustista, tumman loskan ja jään reunustamista teistä, joita satunnaiset rekat ja henkilöautot täplittivät.

Ja jostain vain saapui se tunne kuin olisin elänyt tuntemattomassa, oudossa maassa. Seisoit siinä mielikuvassani metsässä niin onnettomana ja pieneksi kutistuneena, että tunsin itseni jättiläiseksi. Kun kosketin hiuksiasi, ihmettelin ihmisen kykyä muodonmuutokseen. Joskus olet todella vahva, niin fyysisesti kuin henkisestikin ja voit huutaa suu ammollaan mahtipontisesti vaatien oikeutta itsellesi. Toisella kertaa kutistut lapseksi, koiranpennuksi, joka pelkällä pienellä, kumaraisella olemuksellaan tahtoo kerätä kaiken maailmasta kahmittavissa olevan säälin ja sympatian.

Tumma kuusikko vilahti ohitseni junan kiihtyvässä vauhdissa. Kevät heitteli ikkunan taakse mäntyjä, koivuja, rispaantuneita pajuja. Rautatiesillan alla kaskelotti haukkasi vaaleansinistä jäätä. Tämän varjoja vilisevän unen olin kokenut joskus Kataloniassa, Peloponnesoksella tai Pyreneillä, kun vielä tein matkaa tänne, harmaantuvalle kynnykselle, tyhjyyteen avautuvaan olotilaan. Yksinäinen savupiippu antoi elonmerkkejä puskemalla harmaanvalkoista savua tulosuuntaani. Merkkiensä vahvistukseksi se vilkutti savun seasta punaista valoa. Teollisuusalue vaikutti nuhjuiselta. Kaikki rakennukset olivat samanlaisia, harmaita teollisuushalleja. Yhtään ihmistä ei näkynyt. Olivat varmaankin siirtelemässä tavaroita huoneesta toiseen, valmistuslinjalta pakkauslaatikoihin ja edelleen trukkien haarukoihin, joissa ne kohta matkaisivat lastaussillalle ja siellä kevääseen puhkaistulla tiellä lähestyvään rekka-autoon, joka kuljettaisi isot pakkaukset rautatieasemalle, ehkä juuri sille, jolle saapuva junani oli juuri hiljentämässä vauhtiaan.

Keltainen asemarakennus liukuu vähitellen esiin varjoista. Yläkerran ikkunat, vuorivillalla tukitut. Lasit ovat rikki, koska osa villoista repsottaa ja linnut ovat nokkineet niistä pesätarpeita. Katto on läikikäs, pelti ruosteessa. Ulkorakennuksen puiseen oveen on paikallinen artisti vetäissyt punaisella sprayllä kirkkoveneen.

Ja tämä outo, tuntematon maa on äkkiä tuttu. Nyt istut siinä auringon lämmössä aseman harmailla kivirapuilla ja naurat. Toisessa kädessäsi pidät oluttölkkiä ja toisessa heiluttelet rennosti savuketta. Nostan kädet torveksi suulleni, mutta samassa juna nytkähtää liikkeelle ja kasvosi peittyvät heijastukseen läppäriään takovasta miehestä.