Tunsin
oloni voimattomaksi. Juna halkoi lumista maisemaa. Äskeinen kaupungin taivaalla
näkemäni loistava värikirjo oli sulanut harmaaksi lumiseksi massaksi. Silti
maisemassa oli jotain, mistä saatoin aistia lähestyvän kevään. En tiedä
johtuiko se viime päivien oudon lämpimästä säästä, vai mustista, tumman loskan
ja jään reunustamista teistä, joita satunnaiset rekat ja henkilöautot
täplittivät.
Ja
jostain vain saapui se tunne kuin olisin elänyt tuntemattomassa, oudossa
maassa. Seisoit siinä mielikuvassani metsässä niin onnettomana ja pieneksi
kutistuneena, että tunsin itseni jättiläiseksi. Kun kosketin hiuksiasi,
ihmettelin ihmisen kykyä muodonmuutokseen. Joskus olet todella vahva, niin
fyysisesti kuin henkisestikin ja voit huutaa suu ammollaan mahtipontisesti
vaatien oikeutta itsellesi. Toisella kertaa kutistut lapseksi, koiranpennuksi,
joka pelkällä pienellä, kumaraisella olemuksellaan tahtoo kerätä kaiken
maailmasta kahmittavissa olevan säälin ja sympatian.
Tumma
kuusikko vilahti ohitseni junan kiihtyvässä vauhdissa. Kevät heitteli ikkunan
taakse mäntyjä, koivuja, rispaantuneita pajuja. Rautatiesillan alla kaskelotti
haukkasi vaaleansinistä jäätä. Tämän varjoja vilisevän unen olin kokenut joskus
Kataloniassa, Peloponnesoksella tai Pyreneillä, kun vielä tein matkaa tänne,
harmaantuvalle kynnykselle, tyhjyyteen avautuvaan olotilaan. Yksinäinen
savupiippu antoi elonmerkkejä puskemalla harmaanvalkoista savua tulosuuntaani.
Merkkiensä vahvistukseksi se vilkutti savun seasta punaista valoa. Teollisuusalue
vaikutti nuhjuiselta. Kaikki rakennukset olivat samanlaisia, harmaita
teollisuushalleja. Yhtään ihmistä ei näkynyt. Olivat varmaankin siirtelemässä
tavaroita huoneesta toiseen, valmistuslinjalta pakkauslaatikoihin ja edelleen
trukkien haarukoihin, joissa ne kohta matkaisivat lastaussillalle ja siellä
kevääseen puhkaistulla tiellä lähestyvään rekka-autoon, joka kuljettaisi isot
pakkaukset rautatieasemalle, ehkä juuri sille, jolle saapuva junani oli juuri
hiljentämässä vauhtiaan.
Keltainen
asemarakennus liukuu vähitellen esiin varjoista. Yläkerran ikkunat,
vuorivillalla tukitut. Lasit ovat rikki, koska osa villoista repsottaa ja
linnut ovat nokkineet niistä pesätarpeita. Katto on läikikäs, pelti ruosteessa.
Ulkorakennuksen puiseen oveen on paikallinen artisti vetäissyt punaisella
sprayllä kirkkoveneen.
Ja
tämä outo, tuntematon maa on äkkiä tuttu. Nyt istut siinä auringon lämmössä
aseman harmailla kivirapuilla ja naurat. Toisessa kädessäsi pidät oluttölkkiä
ja toisessa heiluttelet rennosti savuketta. Nostan kädet torveksi suulleni,
mutta samassa juna nytkähtää liikkeelle ja kasvosi peittyvät heijastukseen
läppäriään takovasta miehestä.
