when the midnight lady starts to sing

my heart echoes in pain

 

Pyydän anteeksi, sillä en ole ehtinyt siivota, koska vieraat lähtivät vasta eilen. Älkää välittäkö tyhjistä kurkkupurkeista, vodkapulloista, illassa loistavista Moskovan valoista kuin hänen silmänsä, joiden hohteen voitte yhä aistia talvipuutarhan keinussa ja salin vihreällä samettisohvalla, hänen äänensä vieläkin sointuessa kattokruunun kristalleissa, tupakkahuoneen käheässä valossa.

 I apologize, because I have had not time to clean up, because the guests left just yesterday. Never mind of the empty cans of pickle, bottles of vodka, the lights of Moscow sparkling in the night like her eyes and you can still sense their shine in the swing of the Winter garden and on the green velvet sofa, as her voice still sounding on the crystals of the chandelier, on the raspy light of the smoking-room.

 

Kreikassa ilmestyi taas yksi blogiarvio kirjastani Valo murtautuu kynnen alta: Χρυσάνθη Ιακώβου: Vesa Lahti, «Το φως ξεχύνεται κάτω απ’ το νύχι», (Δίγλωσση έκδοση, μεταφρ. Βίκυ Αλυσσανδράκη, Εκδόσεις Σαιξπηρικόν, 2020 – Περιοδικό Περί Ου

Χρυσάνθη Ιακώβου:  Vesa Lahti, «Το φως ξεχύνεται κάτω απ’ το νύχι», (Δίγλωσση έκδοση, μεταφρ. Βίκυ Αλυσσανδράκη, Εκδόσεις Σαιξπηρικόν, 2020 – Περιοδικό Περί Ου

http://www.periou.gr

 On aika palata blogin pariin. Tässä hieman infoa viimeisimmästä projektistani. Luen tekstini suomeksi. Musiikki taustalla on Gabriel Walkerin. Runot löytyvät suomeksi ja englanniksi projektiin liittyvästä vihkosesta. CD:t ja vihko ovat ostettavissa mm. Amazonilta ja äänitykset kuultavissa Spotifysta ja Youtubesta.

From The Ancestors: Poems and Prayers for Future Generations

In this breathtaking anthology, thirty-five poets, musicians, singers, healers, curanderas, and shamans from twenty countries transmit messages of inspiration, hope and love in seventeen languages for future generations.

Maata kiertävällä radalla

 5.5. – 13.5.2015

 

1.    Päivä

Edessä on yhdeksän päivää kestävä Kahdeksan ääntä – kirjailijakiertue, jolla kahdeksan kirjailijaa esiintyy kahdeksassa kaupungissa (ekstrana Turku). Mitä on odotettavissa? Sensaatioita, paljastuksia, mediamylläkkää, viininhuuruista seikkailua läpi Suomen Rovaniemeltä Laitilaan? Miten kirjailijat sopeutuvat, sulautuvat? He, jotka kuvataan klassisesti yksin kammioissaan luomisen tuskaa ja ahdistusta kärsiviksi erakoiksi. Kuinka mukana kulkevat neljä läänintaiteilijaa luovivat heidän kanssaan lähes 2500 kilometriä halki maan, kaupunkien kirjallisuusklubien, kirjastojen, yö yöltä vaihtuvien hotellien ja vähitellen kevääseen heräävän maan vielä hieman kylmänhorteisessa ilmanalassa? Löytääkö yleisö meidät, löydämmekö me yleisömme?

 Tiistaiaamuna istun kirjailija Markku Ropposen kanssa bussissa matkalla Jyväskylästä Ouluun. Kuljettaja kaartaa ison bussin ulos Matkakeskuksen liittymästä kahdeksalta. Yhdeltä olemme perillä Oulussa, jossa kiertuebussimme odottaa jo viedäkseen meidät Rovaniemelle. Keskustelemme Markun kanssa etupäässä Jyväskylästä, yhteisistä tuttavuuksistamme, Jyväskylän Lyseon opettajista, vaaleista ja kulttuuripolitiikan tilanteesta ja etenkin sen lähitulevaisuudesta. Käsittelemme perusfilosofisia aiheita, kuten esimerkiksi laulun sanoja ”en päivääkään vaihtaisi pois” ja olemme yhtä mieltä siitä, että jokunen päivä elämän varrelta joutaisi kyllä kiertoon.

Pihtiputaalle saakka olemme linjan ainoat matkustajat. Myöhemmin autoon nousee muutamia nopeasti vaihtuvia matkustajia. Tämä uusi bussiyhteys on perustettu huhtikuun alussa ja arvuuttelemme linjan elämänkaaren pituutta. Kun saavumme Ouluun, niin olemme aivan turtuneita bussissa istumisesta ja jäljellä on vielä reilut 2000 kilometriä.

 
Rovaniemellä on hieno Alvar Aallon vuonna 1965 suunnittelema kaupunginkirjasto. Tunnistan sen jo kaukaa Aallon suunnittelemaksi, sillä jyväskyläläisenä olen tottunut vaaleisiin pintoihin ja eri tiili- ja laattamateriaalien käyttöön. Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun aluetoimipisteen kirjallisuuden läänintaiteilija Tuomo Heikkinen Oulusta aloittaa tilaisuuden juontamisen ja haastattelee kahdeksaa kirjailijaa jokaista vuorollaan. Tapahtuma kestää väliaikoineen noin kaksi ja puoli tuntia. Kirjailijat vielä miettivät, punnitsevat tarkoin sanojaan. Tilanne on uusi ja pienoista jännittyneisyyttä on ilmassa. Kuulemme lukunäytteitä heidän kirjoistaan ja yleisö saa kysyä kirjailijoilta kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjallisuudesta yleensä. Retkue poistuu huojentuneena ulos ja etsiytyy Rovaniemen yöhön ja baareihin.
 

2.    Päivä

Aamupalan jälkeen kävelen Markun kanssa vuolaana virtaavan Kemijoen siltojen yli ja puhelemme muun muassa ihmiselon ihanuudesta ja kurjuudesta. Joessa ajelehtii läpikuultavia jäälauttoja. Nousemme kiertuebussiin yhdeltätoista ja ajamme takaisin Ouluun tuon 230 kilometrin matkan. Majoitumme Rotuaarin nurkille ja kävelemme iltaklubille ravintola Tuba- Food and Loungeen Mannenkadulle. Tuomo haastattelee ja kirjailijat alkavat jo lämmetä. Baarin esiintymislava virittää muutaman runoilijan rokkimaiseen poljentoon. Muutenkin ilta soljuu varsin lupsakkaasti huolimatta hiljaa viriävästä sateesta. Rotuaarin baarissa juomme pari olutta. Saan kirjailija Aki Luostariselta hänen uusimman runokirjansa Ajan olon signeerauksella ”Vesalle, keikkaa pukkaa, mitä parhain ajatuksin, kevät on, on kevät, Aki”.

3.    Päivä

Torstaina aamulla Madetojan musiikkilukio saa kolme vierasta: Miki Liukkosen, Mervi Heikkilän ja Tuomo Heikkisen. Me muut saamme nauttia kaikessa rauhassa aamupalaa hotellilla. Kävelen minulle mieluisaan puistoon, Hupisaarille. Valokuvaan graffiteja ja ihmettelen lukuisten puusiltojen alla virtaavan veden vähyyttä. Polkupyöräilijät suhahtelevat ohitseni. Joskus ajattelen, että lähes kaikki liikkuvat Oulussa fillareilla.

Kymmeneltä bussimme starttaa kohti Vaasaa. Matka on pitkä. Kilometrejä on taitettavana 330. Bussissa kirjailijat lukevat, keskustelevat, tekevät taustatyötä seuraavia kirjojaan varten. Läppärit hakevat asemiaan syleissä, bussin liukkailla pöydillä. Kokkolan kulmilla pysähdymme kahville. Tupakat ja sähkösellaiset kaivetaan esiin. Kohta matka jatkuu.

Vaasassa majoitumme Vaakunaan torin laidalle. Kirjailijat lähtevät ruokailemaan Il Bancoon ja siirtyvät sieltä suoraan Kulttuurikahvila Ritziin. Tämän vanhan elokuvateatterin aulassa on pieni lava, jolla esiinnymme. Väkeä saapuu kohtuullisesti paikalle. On minun vuoroni haastatella ja hieman jännittää, mutta kirjailijat ovat käyneet jo tutuiksi ja hyvin se menee. Otan kaksi kirjailijaa yhtä aikaa lavalle. Haastan myös yleisön kysymään ja saamme keskustelua aikaiseksi. Väliajalla raotan elokuvateatterin narisevaa ovea ja astun sisään. On kuin olisin palannut lapsuuteni Jyväskylään; Fantasiaan, Elohuviin, Picniciin. Fantasiassa katsoin vanhempieni kanssa ensimmäiset elokuvani: Tarzanit, Stan Laurelin ja Oliver Hardyn toilailuja. Muistaakseni Fantasiassa penkkirivistöt olivat jyrkemmät, kun taas esimerkiksi Elohuvissa, alempana Väinönkadulla, ne levittäytyivät tasaisemmin, aivan kuin tässä Ritzissä. Elohuvin penkit olivat julmetun kovat ja muutenkin epämukavat istua. Suljen taikaoven ja palaan juontohommiin. Klubin päätyttyä istumme iltaa kirjailija Marko Hautalan ja hänen vaimonsa Tiina Hietikko-Hautalan kanssa ravintolassa. Keskustelemme taiteesta, kulttuurista ja kirjallisuudesta, kuinkas muuten.

Iltaklubeillamme ei synny sekaannusta, skandaaleja, ei herää kohua, joka ylittäisi median uutiskynnyksen ja Vaasan hotellimme kahdeksannessa kerroksessa pohdin Markun kanssa, että jos heittäisimme television ikkunasta rokkitähtien tyyliin, niin olisiko jo seuraavalla keikkapaikalla hankala saada ääntään kuuluville lavan edessä vellovan yleisömeren huutomyrskyssä. Luovumme ajatuksesta, koska ikkunat antavat sisäpihalle ja mahdollisesti kukaan ei edes noteeraisi urotekoamme.

 

JATKUU…..

 

 

Matkalla

Tunsin oloni voimattomaksi. Juna halkoi lumista maisemaa. Äskeinen kaupungin taivaalla näkemäni loistava värikirjo oli sulanut harmaaksi lumiseksi massaksi. Silti maisemassa oli jotain, mistä saatoin aistia lähestyvän kevään. En tiedä johtuiko se viime päivien oudon lämpimästä säästä, vai mustista, tumman loskan ja jään reunustamista teistä, joita satunnaiset rekat ja henkilöautot täplittivät.

Ja jostain vain saapui se tunne kuin olisin elänyt tuntemattomassa, oudossa maassa. Seisoit siinä mielikuvassani metsässä niin onnettomana ja pieneksi kutistuneena, että tunsin itseni jättiläiseksi. Kun kosketin hiuksiasi, ihmettelin ihmisen kykyä muodonmuutokseen. Joskus olet todella vahva, niin fyysisesti kuin henkisestikin ja voit huutaa suu ammollaan mahtipontisesti vaatien oikeutta itsellesi. Toisella kertaa kutistut lapseksi, koiranpennuksi, joka pelkällä pienellä, kumaraisella olemuksellaan tahtoo kerätä kaiken maailmasta kahmittavissa olevan säälin ja sympatian.

Tumma kuusikko vilahti ohitseni junan kiihtyvässä vauhdissa. Kevät heitteli ikkunan taakse mäntyjä, koivuja, rispaantuneita pajuja. Rautatiesillan alla kaskelotti haukkasi vaaleansinistä jäätä. Tämän varjoja vilisevän unen olin kokenut joskus Kataloniassa, Peloponnesoksella tai Pyreneillä, kun vielä tein matkaa tänne, harmaantuvalle kynnykselle, tyhjyyteen avautuvaan olotilaan. Yksinäinen savupiippu antoi elonmerkkejä puskemalla harmaanvalkoista savua tulosuuntaani. Merkkiensä vahvistukseksi se vilkutti savun seasta punaista valoa. Teollisuusalue vaikutti nuhjuiselta. Kaikki rakennukset olivat samanlaisia, harmaita teollisuushalleja. Yhtään ihmistä ei näkynyt. Olivat varmaankin siirtelemässä tavaroita huoneesta toiseen, valmistuslinjalta pakkauslaatikoihin ja edelleen trukkien haarukoihin, joissa ne kohta matkaisivat lastaussillalle ja siellä kevääseen puhkaistulla tiellä lähestyvään rekka-autoon, joka kuljettaisi isot pakkaukset rautatieasemalle, ehkä juuri sille, jolle saapuva junani oli juuri hiljentämässä vauhtiaan.

Keltainen asemarakennus liukuu vähitellen esiin varjoista. Yläkerran ikkunat, vuorivillalla tukitut. Lasit ovat rikki, koska osa villoista repsottaa ja linnut ovat nokkineet niistä pesätarpeita. Katto on läikikäs, pelti ruosteessa. Ulkorakennuksen puiseen oveen on paikallinen artisti vetäissyt punaisella sprayllä kirkkoveneen.

Ja tämä outo, tuntematon maa on äkkiä tuttu. Nyt istut siinä auringon lämmössä aseman harmailla kivirapuilla ja naurat. Toisessa kädessäsi pidät oluttölkkiä ja toisessa heiluttelet rennosti savuketta. Nostan kädet torveksi suulleni, mutta samassa juna nytkähtää liikkeelle ja kasvosi peittyvät heijastukseen läppäriään takovasta miehestä.

Vilma

Kuuntele nyt Jakke. En mä halua muuta ku päästä hetkeks tästä kaikesta paskasta. Miten niin sää et voi kuunnella mua? Vittu, mulla on niin helvetin paha olla. Tää auton romu pitää helvetinmoista meteliä. Timppa sai pakoputken sidotuksi, että mä yleensä pääsin lähteen. Tolla saatanan kylätiellä se kolisi koko ajan ja mä pelkäsin että se putoaa taas. Ihmiset kattoo. Mä ajoin pankkiautomaatille ja kiilasin kärryn seinän viereen ku siinä ei ole rekisterikilpeä edessä. Enää puuttuis, että poliisi nappais mut. Eihän siellä tilillä mitään ollu.. kuuskyt senttiä ja joku vitun mulkku seisoi mun takana, huokaili ja pyöritti päätään. Teki mieli vetäistä sitä ukkoa munille. Mulla on niin helvetin kylmäkin.

Vilmalla on nuhruinen, vaalea, nilkkoihin saakka ulottuva villatakki. Paljaat jalat vilkkuvat lenkkikengistä. Hänellä on puolipitkät, tummat ja sotkuiset hiukset. Hän istuu punaisessa, kolhuisessa autossaan polttaen tupakkaa. Vilma on siirtänyt autonsa R-kioskin eteen. On keskipäivä, viikon alku. Ihmisiä menee sisään ja ulos kuponkien kanssa. Varhainen kevät on kiertymässä takaisin talveen. Liikekeskuksen katolla liput sojottavat etelään. Vilma puhuu itsekseen. Hän tuijottaa kiinteästi kioskin ikkunaan. Nyt hän nousee ja kävelee hitaasti viereiseen kauppaan. Villatakin taskusta löytyy muutama kolikko. Hän palaa autolle hernekeittopurkki kädessään. Onneksi tölkin saa auki ilman työkaluja. Hän hamuaa lusikan käteensä ja syö nopeasti purkin tyhjäksi. Hän sytyttää tupakan ja heittää rutistetun askin asvaltille.

Jakke..pliis. Miks sun täyty lähteä. Mikset sä ajatellu yhtään mua. Mun lääkkeet on ihan lopussa. Tarttis saada jostain lisää. Millä sä kuvittelet mun elävän kun ei ole massii? En mä voi Timpaltakaan aina olla pyytämässä. Miten niin sen kanssa? Älä ny viitti. Ei tässä siitä ole kyse. Mulla on vaan hermot niin helvetin riekaleina. Tulisit jo takas. Kulta. Saan kai mä sanoa niin. En mä tosissani ollu sen Miran suhteen. Kyllä sulla saa olla muitakin, mut mä en kestä, jos sä jätät mut. Eihän tässä lävessä ole mitään elämää. Mitä mä tekisin? Sano mulle, kerro. Mulla on ihan saatanan ikävä sua. Ei mun ollu tarkotus lyödä sua. Nää lääkkeet panee mut ihan sekasin. Sano milloin sä tuut? Jakke, Jakke!!

Vilma tarttuu johtoihin ohjauspyörän alla ja käynnistää auton. Auto ponnahtaa yskäisten liikkeelle. Vaihteita on hankala käyttää kun vaihdekepin nuppi on ruuvattu pois. Vilman vaihtaessa muovikassi, joka on sidottu vaihdekeppiin, kolisee tyhjistä säilyketölkeistä. Hänen kääntyessään pääkadulle, aurinko heijastuu ilkeästi sivuikkunaan liimatusta cd-levystä. Hän ajaa nopeasti välittämättä nopeusrajoituksista ja pysäköi auton huoltoaseman pihaan. Nytkin Vilma sijoittaa auton niin, että takakilpi on näkyvissä. Jos katsoo autoa lähempää, niin voi nähdä sen maalipinnan rosoisuuden, takaluukun lukko-osan, jota on yritetty avata väkivalloin useamman kerran ja peltiin raaputetun tekstin Lex. Vilma miettii. Huoltoasemalla toimii myös paikallinen posti. Asiakkaita kulkee postiin, huoltoaseman tiskille ja ravintolaan edestakaisin. Vilma katsoo taustapeiliin ja naputtaa hermostuneesti sormillaan rattia. Savukkeet ovat lopussa. Sitten matkatoimiston bussi ajaa hänen näkökenttänsä eteen. Pari keski-ikäistä matkustajaa nousee bussiin ja matka kohti laivaterminaalia alkaa. Bussi lähtee ja Vilma nauraa nyt ääneen.

Pitäiskö mun antaa Rotolle ruokaa? Älä nyt huuda. Olenhan mä ruokkinut sitä, mut eilen just jäi avaimet auton sisälle ja sen ruokasäkki oli autossa. Ei se miltään viime vuosisadalta ole. Usko mua Jakke! Mä luulen, että mä voisin saada Timpalta vähän fyrkkaa. Se kävi tänään sossussa. Olis ihan pakko tehä jotain. Mä en vaan jaksa tätä elämää. Voisit säkin sanoa jotain…

Vilma istuu joen rannalla. Penkissä ei ole selkänojaa tai on joskus ollut. Heitetty virran vietäväksi. Vilmalla on olutpullo, josta hän ottaa ryypyn silloin tällöin. Hän on ostanut savukkeita ja sytyttää yhden toisensa perään katsellessaan keväisen kosken kuohumista. Hän laittaa pullon maahan ja ottaa taskustaan harjan. Hiukset ovat takkuiset ja harjan repivät liikkeet saavat hänet kiroamaan. Ohikulkija katsoo Vilmaan. Hän irvistää naiselle. Yksi takku on liikaa. Vilma nousee ja sinkoaa harjan jokeen. Hän katsoo sen vinhaa pyörimistä kivikkoisessa koskessa ja viimein kuin salamanvälähdyksenä keltaisen varren katoamista kosken niskalta. Vilma istuu penkille ja juo verkkaisesti olutpullonsa tyhjäksi. Päättäväisesti hän nousee, venyttelee ja lähtee kohti polun päässä odottavaa autoaan.